Penni kerrallaan perhettä kohti

Pakko jatkaa vielä eilisestä aiheesta. Kirjoitin eilisen postauksen suoriltaan sitä miettimättä ja sensuroimatta. Nyt kun on saanut hyvät yöunet ja tänään on pitkään odotettu vapaapäivä, on mielikin paljon rauhallisempi.  Ulosottovelallisen raharimpuilua  -blogia pitävä Velkanainen kommentoi eilen samaistuvansa mun fiiliksiin ja mä jatkoin vastauksessa avautumista eilisestä tunnemyrskystä. Jaan nyt tähän nämä kommentit ja jatkan alle. Velkanainen kommentoi: Mulla on ihan samat fiilikset ku kaks hyvää kaveria ilmoitti saavansa helmi-maaliskuussa vauvan. Olen toki iloinen mut silti surettaa ja ryven itsesäälissä kun en ole antanut itselleni lupaa saada vauvaa ennen kuin velat on hoidettu. Eikä tilannetta helpota 13v yhdessä olo ja anopin jatkuvat vihjailut.. Minä vastasin: Siis tää on ihan hirveää, meilläkin mun äiti ja isä kun tietävät että lapset ollut aina mun haave ni odottavat ja vihjailevat kyllä. Välillä myös mietin että mitä jos mun vanhemmille sattuisi jo...

Olen ilmeisesti nyt siinä kuuluisassa iässä, että kaikki mun ympärillä perustaa perheitä. Viimeisen kahden viikon aikana kolme tuttuani ovat kertoneet raskaus-uutisia ja yksi on mennyt naimisiin. Haluaisin olla onnellinen muiden puolesta mutta samalla mun kehossa menee kylmät väreet ja silmiin nousee kyyneleet. Taas raskaana, enkä vieläkään minä. Eihän me edes yritetä vielä!? Ja vielä mun omasta päätöksestä. Mun ajatukset ja tunteet heittelee joka suuntaan. En osaa järjestellä näitä järkevästi joten kirjotan nyt vaan satunnaisessa järjestyksessä mitä mun mielessä pyörii. Mun piti olla se joka nuorena jo hankkii lapsia ja kaikki yllättyy kun kerron olevani raskaana. Nyt kaikki hankkii lapsia ja mun raskaudessa ei tuu olemaan mitään erikoista. On jopa outoa ettei me olla jo vanhempia kun ollaan jo yli viisi vuotta oltu yhdessä. Oon epäonnistunut ja meidän parisuhde on epäonnistunut kun kaikki muut on jo hoitaneet homman. Pitäiskö vaan alottaa yrittäminen? Ehkä se on se mitä mä oike...