Raskauskateus
Olen ilmeisesti nyt siinä kuuluisassa iässä, että kaikki mun ympärillä perustaa perheitä. Viimeisen kahden viikon aikana kolme tuttuani ovat kertoneet raskaus-uutisia ja yksi on mennyt naimisiin. Haluaisin olla onnellinen muiden puolesta mutta samalla mun kehossa menee kylmät väreet ja silmiin nousee kyyneleet. Taas raskaana, enkä vieläkään minä.
Eihän me edes yritetä vielä!? Ja vielä mun omasta päätöksestä.
Mun ajatukset ja tunteet heittelee joka suuntaan. En osaa järjestellä näitä järkevästi joten kirjotan nyt vaan satunnaisessa järjestyksessä mitä mun mielessä pyörii.
Mun piti olla se joka nuorena jo hankkii lapsia ja kaikki yllättyy kun kerron olevani raskaana. Nyt kaikki hankkii lapsia ja mun raskaudessa ei tuu olemaan mitään erikoista. On jopa outoa ettei me olla jo vanhempia kun ollaan jo yli viisi vuotta oltu yhdessä. Oon epäonnistunut ja meidän parisuhde on epäonnistunut kun kaikki muut on jo hoitaneet homman. Pitäiskö vaan alottaa yrittäminen? Ehkä se on se mitä mä oikeasti haluan ja tarvitsen. Mutta kun ne velat. Ja kaikki puheet niiden maksamisesta ennen perhettä. Miksi kaikki muut saavat mennä elämässä eteenpäin ja mä junnaan paikallani tässä paskassa. Miksi mä oon pilannut kaiken pelaamalla.
Huomaan hokevani minäminäminä ja miksi just minä. Tunnen itseni niin itsekkääksi. Ja taas minä. Ei tää olo ainakaan tällä helpota. Ja taas nousee kyyneleet.
Vittu mitä paskaa.
Eihän me edes yritetä vielä!? Ja vielä mun omasta päätöksestä.
Mun ajatukset ja tunteet heittelee joka suuntaan. En osaa järjestellä näitä järkevästi joten kirjotan nyt vaan satunnaisessa järjestyksessä mitä mun mielessä pyörii.
Mun piti olla se joka nuorena jo hankkii lapsia ja kaikki yllättyy kun kerron olevani raskaana. Nyt kaikki hankkii lapsia ja mun raskaudessa ei tuu olemaan mitään erikoista. On jopa outoa ettei me olla jo vanhempia kun ollaan jo yli viisi vuotta oltu yhdessä. Oon epäonnistunut ja meidän parisuhde on epäonnistunut kun kaikki muut on jo hoitaneet homman. Pitäiskö vaan alottaa yrittäminen? Ehkä se on se mitä mä oikeasti haluan ja tarvitsen. Mutta kun ne velat. Ja kaikki puheet niiden maksamisesta ennen perhettä. Miksi kaikki muut saavat mennä elämässä eteenpäin ja mä junnaan paikallani tässä paskassa. Miksi mä oon pilannut kaiken pelaamalla.
Huomaan hokevani minäminäminä ja miksi just minä. Tunnen itseni niin itsekkääksi. Ja taas minä. Ei tää olo ainakaan tällä helpota. Ja taas nousee kyyneleet.
Vittu mitä paskaa.
Mulla on ihan samat fiilikset ku kaks hyväå kaveria ilmoitti saavansa helmi-maaliskuussa vauvan. Olen toki iloinen mut silti surettaa ja ryven itsesäälissä kun en ole antanut itselleni lupaa saada vauvaa ennen kuin velat on hoidettu.
VastaaPoistaEikä tilannetta helpota 13v yhdessä olo ja anopin jatkuvat vihjailut..
Siis tää on ihan hirveää, meilläkin mun äiti ja isä kun tietävät että lapset ollut aina mun haave ni odottavat ja vihjailevat kyllä.
PoistaVälillä myös mietin että mitä jos mun vanhemmille sattuisi jotain ja he eivät pääsisikään kokemaan isovanhemmuutta ja mä en pääsisi kertomaan niille raskaus-uutisia. Vaikkei mun vanhemmat ole edes vielä lähellä ikää jolloin tollasta kannattaisi edes ajatella.
Kuulin, että tämä viimeisin raskautensa ilmoittanut kaveri on saanut yhden keskenmenon aiemmin. Tuli heti paha mieli kahdesta syystä, siitä että kehtaan olla kateellinen kun toisilla noin rankka kokemus takana, ja siitä että nyt tiedän että tämä on heilläkin ollut varmasti suurena toiveena. Miksi tuntuu että ”vahinkoraskaus” olisi vähemmän paha mulle?! Kuulostan ehkä kauhealta, mutta ihana kun tänne kehtaa suoraan kirjottaa mitä ajattelee, saa ajatukset ulos satuttamatta (toivottavasti) ketään.
Samalla myös tajuaa kuinka turhaa on verrata itseä muihin. Sen kanssa vielä kuitenkin painin, että onko vauvan yrittäminen tosiaan asia jota haluan lykätä järkisyistä, vai ei.