Raskauskateus osa 2

Pakko jatkaa vielä eilisestä aiheesta. Kirjoitin eilisen postauksen suoriltaan sitä miettimättä ja sensuroimatta. Nyt kun on saanut hyvät yöunet ja tänään on pitkään odotettu vapaapäivä, on mielikin paljon rauhallisempi. Ulosottovelallisen raharimpuilua -blogia pitävä Velkanainen kommentoi eilen samaistuvansa mun fiiliksiin ja mä jatkoin vastauksessa avautumista eilisestä tunnemyrskystä. Jaan nyt tähän nämä kommentit ja jatkan alle.


Velkanainen kommentoi:
Mulla on ihan samat fiilikset ku kaks hyvää kaveria ilmoitti saavansa helmi-maaliskuussa vauvan. Olen toki iloinen mut silti surettaa ja ryven itsesäälissä kun en ole antanut itselleni lupaa saada vauvaa ennen kuin velat on hoidettu.

Eikä tilannetta helpota 13v yhdessä olo ja anopin jatkuvat vihjailut..


Minä vastasin:
Siis tää on ihan hirveää, meilläkin mun äiti ja isä kun tietävät että lapset ollut aina mun haave ni odottavat ja vihjailevat kyllä.

Välillä myös mietin että mitä jos mun vanhemmille sattuisi jotain ja he eivät pääsisikään kokemaan isovanhemmuutta ja mä en pääsisi kertomaan niille raskaus-uutisia. Vaikkei mun vanhemmat ole edes vielä lähellä ikää jolloin tollasta kannattaisi edes ajatella. 

Kuulin, että tämä viimeisin raskautensa ilmoittanut kaveri on saanut yhden keskenmenon aiemmin. Tuli heti paha mieli kahdesta syystä, siitä että kehtaan olla kateellinen kun toisilla noin rankka kokemus takana, ja siitä että nyt tiedän että tämä on heilläkin ollut varmasti suurena toiveena. Miksi tuntuu että ”vahinkoraskaus” olisi vähemmän paha mulle?! Kuulostan ehkä kauhealta, mutta ihana kun tänne kehtaa suoraan kirjottaa mitä ajattelee, saa ajatukset ulos satuttamatta (toivottavasti) ketään.

Samalla myös tajuaa kuinka turhaa on verrata itseä muihin. Sen kanssa vielä kuitenkin painin, että onko vauvan yrittäminen tosiaan asia jota haluan lykätä järkisyistä, vai ei.

Kuten sanoin, tänään on pitkään odotettu vapaapäivä. Viikonloppu oli todella raskas, vaikka teinkin paljon kivoja asioita, mutta yöunet jäi lyhyiksi ja päivät oli täynnä tapahtumaa. Sen lisäksi eilen olin auttamassa ensiaputilanteessa tajutonta, päänsä lyönyttä herraa, joka toivottavasti selvisi tikeillä ja aivotärähdyksellä. Vaikka en järkyty verestä tai haavoista noin yleensä, oli tilanne todella raskas henkisesti ja kyyneleet nousi illalla myös siksi, että näin ajatuksissani tämän herran makaamassa lattialla verta pään alla ja taju poissa. 

Väsyneenä ja muutenkin herkässä tilassa nuo raskaus-uutiset tuntui vaan olevan liikaa. Tänään osaan jo iloita enemmän kaverin puolesta ja näen asian eri suunnasta. Silti kateus on ihan selkeä olemassa oleva tunne, mutta ei enään niin suuri ja allensa lyhistävä. Ei kenenkään onni ole minulta pois ja miten ihanaa että kovien kokemusten jälkeen he ovat saaneet toiveensa toteen!

On muuten myös todella hassua miten erilailla olen kokenut lukiessani entistä ’pohataksi pohjalta’ blogia eli nykyistä Itsellisen äidin ajatuksia -blogia. Olen elänyt jokaisessa hoidon vaiheessa mukana ja surrut kun raskaus ei ole alkanut tai on mennyt kesken. Olen jaksanut iloita jokaisesta uudesta viikosta nyt hyvin sujuvassa raskaudessa ja jopa miehelleni hehkuttanut, kuinka ihanaa on että vihdoin näyttää onnistaneen! 

Miksi eilen yllätyksenä tullut lähipiirin raskaus oli mulle niin vaikea asia? Johtuiko se vaan yleisestä väsymyksestä ja mielentilasta vai osuiko liian lähelle? 

Kiinnostaisi tosi paljon teidän tarinat kaikesta tähän liittyvästä. Raskaus-kateus, ilo ja onni muiden puolesta, velkatilanteet ja perheen perustaminen. Odotitteko että velat on maksettu vai päätittekö, että lapsi saa tulla ja velat saa maksettua siinä ohessa? Muuttaisitko jotain jos voisit tai tekisitkö jotain eri tavalla? 

P.s. Käykää lukemassa linkitettyjä blogeja! Molemmille iso suositus!

<3