Voisin olla jo äiti
Heti tähän alkuun haluan sanoa, että toivon ettei kukaan loukkaannu tästä tekstistä tai asiayhteydestä. Tarkoitus ei ole missään nimessä verrata tilannetta tai kokemuksia mihinkään. Enkä halua pahoittaa kenenkään lapsesta haaveilevan tai lasta yrittävän mieltä kertomalla tästä. Koen kuitenkin, että ihmisillä on eri elämäntilanteita ja päätökset tehdään oman tilanteen mukaan eikä siihen ole muilla sanomista.
Luin Pohataksi pohjalta postausta jossa hän kertoo keskeytyneen keskenmenonsa lääkkeellisestä tyhjennyksestä. (Vielä kerran pahoittelut ja tsempit sinne <3). Hänen tekstistä muistui mieleen oma kokemukseni lähes viiden vuoden takaa, syksyltä 2014.
Minulle on tehty lääkkeellinen raskauden keskeytys, ja lukiessani tuota toista kertomusta, muistin omat kivut, supistukset ja vuodot. Muuta yhteyttä tällä minun tarinallani ei ole ”pohataksi pohjalta” tarinaan.
Olin tavannut nykyisen mieheni elokuussa. Syys-lokakuun vaihteessa koin oloni super uupuneeksi ja ihmettelin, kun kaverini luo kotibileisiin päästyäni join oluesta pari huikkaa ja nukahdin. En yksinkertaisesti jaksanut juhlia, tai edes valvoa.
Muistan käyneeni äitin luona tuona aikana. Käyn sielä suhteellisen harvoin ja silloin vielä käytiin läpi vanhoja pehmoleluja, barbeja yms. mitä äitillä on kellarissa tallessa. Se päivä on jäänyt mieleen koska sielä ollessa mulle heräsi epäilys. Mutta voiko se olla? Laitoin kaverille viestiä että mun rinnatkin on ollut aika arat.. Kaverilta tuli vastaus, että sehän voi olla ihan normaali menkka-oire, älä hätäile turhaan.
Odotin kai pari päivää jos menkat alkaisi, mutta kun eivät alkaneet, päätin tehdä testin.
Meidän parisuhde (jos sitä pystyi edes sellaiseksi vielä määrittämään) oli niin uusi, että päätin tehdä testin ystävän kanssa. Kerroin kyllä miehelle, että tämmönen epäilys on ja teen testin. Jos jotain voisin muuttaa niin tekisin testin mieheni kanssa.
Kyllä. Kaksi selkeää viivaa, ei epäilystäkään. Mä olin raskaana.
Kuten oon blogissa kertonut aiemmin, oon aina halunnut äidiksi, ja toivonut että saisin lapsen/lapsia nuorena. No nyt olin 19-vuotias ja raskaana. En tiedä olisinko oikeasti ollut valmis äidiksi silloin (onko kukaan koskaan valmiiksi valmis?) mutta ei meistä perhettä olisi tullut. Siitä olen 90% varma, emme tunteneet vielä edes toisiamme. Uskon, että kaikesta voi selvitä, ja vielä hyvinkin, mutta tunsin silloin vahvasti että ainut oikea ratkaisu mulle, ja meille, on raskauden keskeytys.
Mieheni koki toisin, hän olisi ollut valmis pitämään lapsen ja siitä tulikin ensimmäiset erimielisyydet meidän matkalle. Kuitenkin se, mitä tapahtui seuraavien päivien ja viikkojen aikana, vahvisti tunteeni siitä, ettei me oltu yhdessä valmiita siihen. En jaksa sitä muistella sen enempää mutta voin sanoa, että keskeytyksen tehdessäni, en ollut parisuhteessa.
Olen tosi onnellinen, että sain paljon tukea ja apua silloin. Ystävät, äiti, mies, ja jopa yksi ystäväni kaveri joka jaksoi puhua mun kanssa tuntikaudet puhelimessa vertaistukena kertoen omaa tarinaansa parin vuoden takaa. Mainittakoon vielä, että hän oli päättänyt toisin kuin minä, eikä tietenkään ole katunut hetkeäkään.
Myös mieheni tuki minua vaikka ei sitten oltukaan enää parisuhteessa. Hän tuli mukaani lääkäriin kun pyysin, ja oli paikalla kun otin lääkkeet ja odotettiin supistuksia.
En ole katunut päätöstäni. Silti mietin välillä ihan vaan harmittomasti, mitä jos? Laskettu aika olisi ollut kesäkuun alussa 2015, eli hän täyttäisi nyt 4 vuotta.
Voisin siis olla neljä vuotiaan lapsen äiti.
Mutta olisin ehkä yksinhuoltaja. Oltaisiinko osattu sopia asioista nätisti? Olisiko mieheni päässyt elämässään tähän pisteeseen asti? Meillä oli aika huoleton ja jopa holtiton elämä silloin. Välillä mietin olisiko peliongelmani puhjennut ollenkaan jos olisin äiti? Silloin ei ollut vielä siitä pilkahdustakaan. Jos, jos ja jos.
Olen onnellinen elämästä ja toivon että joku päivä saan tehdä positiivisen testin ja hyppiä ilosta mieheni kanssa yhdessä. Toivon että joku päivä me ollaan perhe.
Penni kerrallaan.. vai mitä? <3
Luin Pohataksi pohjalta postausta jossa hän kertoo keskeytyneen keskenmenonsa lääkkeellisestä tyhjennyksestä. (Vielä kerran pahoittelut ja tsempit sinne <3). Hänen tekstistä muistui mieleen oma kokemukseni lähes viiden vuoden takaa, syksyltä 2014.
Minulle on tehty lääkkeellinen raskauden keskeytys, ja lukiessani tuota toista kertomusta, muistin omat kivut, supistukset ja vuodot. Muuta yhteyttä tällä minun tarinallani ei ole ”pohataksi pohjalta” tarinaan.
Olin tavannut nykyisen mieheni elokuussa. Syys-lokakuun vaihteessa koin oloni super uupuneeksi ja ihmettelin, kun kaverini luo kotibileisiin päästyäni join oluesta pari huikkaa ja nukahdin. En yksinkertaisesti jaksanut juhlia, tai edes valvoa.
Muistan käyneeni äitin luona tuona aikana. Käyn sielä suhteellisen harvoin ja silloin vielä käytiin läpi vanhoja pehmoleluja, barbeja yms. mitä äitillä on kellarissa tallessa. Se päivä on jäänyt mieleen koska sielä ollessa mulle heräsi epäilys. Mutta voiko se olla? Laitoin kaverille viestiä että mun rinnatkin on ollut aika arat.. Kaverilta tuli vastaus, että sehän voi olla ihan normaali menkka-oire, älä hätäile turhaan.
Odotin kai pari päivää jos menkat alkaisi, mutta kun eivät alkaneet, päätin tehdä testin.
Meidän parisuhde (jos sitä pystyi edes sellaiseksi vielä määrittämään) oli niin uusi, että päätin tehdä testin ystävän kanssa. Kerroin kyllä miehelle, että tämmönen epäilys on ja teen testin. Jos jotain voisin muuttaa niin tekisin testin mieheni kanssa.
Kyllä. Kaksi selkeää viivaa, ei epäilystäkään. Mä olin raskaana.
Kuten oon blogissa kertonut aiemmin, oon aina halunnut äidiksi, ja toivonut että saisin lapsen/lapsia nuorena. No nyt olin 19-vuotias ja raskaana. En tiedä olisinko oikeasti ollut valmis äidiksi silloin (onko kukaan koskaan valmiiksi valmis?) mutta ei meistä perhettä olisi tullut. Siitä olen 90% varma, emme tunteneet vielä edes toisiamme. Uskon, että kaikesta voi selvitä, ja vielä hyvinkin, mutta tunsin silloin vahvasti että ainut oikea ratkaisu mulle, ja meille, on raskauden keskeytys.
Mieheni koki toisin, hän olisi ollut valmis pitämään lapsen ja siitä tulikin ensimmäiset erimielisyydet meidän matkalle. Kuitenkin se, mitä tapahtui seuraavien päivien ja viikkojen aikana, vahvisti tunteeni siitä, ettei me oltu yhdessä valmiita siihen. En jaksa sitä muistella sen enempää mutta voin sanoa, että keskeytyksen tehdessäni, en ollut parisuhteessa.
Olen tosi onnellinen, että sain paljon tukea ja apua silloin. Ystävät, äiti, mies, ja jopa yksi ystäväni kaveri joka jaksoi puhua mun kanssa tuntikaudet puhelimessa vertaistukena kertoen omaa tarinaansa parin vuoden takaa. Mainittakoon vielä, että hän oli päättänyt toisin kuin minä, eikä tietenkään ole katunut hetkeäkään.
Myös mieheni tuki minua vaikka ei sitten oltukaan enää parisuhteessa. Hän tuli mukaani lääkäriin kun pyysin, ja oli paikalla kun otin lääkkeet ja odotettiin supistuksia.
En ole katunut päätöstäni. Silti mietin välillä ihan vaan harmittomasti, mitä jos? Laskettu aika olisi ollut kesäkuun alussa 2015, eli hän täyttäisi nyt 4 vuotta.
Voisin siis olla neljä vuotiaan lapsen äiti.
Mutta olisin ehkä yksinhuoltaja. Oltaisiinko osattu sopia asioista nätisti? Olisiko mieheni päässyt elämässään tähän pisteeseen asti? Meillä oli aika huoleton ja jopa holtiton elämä silloin. Välillä mietin olisiko peliongelmani puhjennut ollenkaan jos olisin äiti? Silloin ei ollut vielä siitä pilkahdustakaan. Jos, jos ja jos.
Olen onnellinen elämästä ja toivon että joku päivä saan tehdä positiivisen testin ja hyppiä ilosta mieheni kanssa yhdessä. Toivon että joku päivä me ollaan perhe.
Penni kerrallaan.. vai mitä? <3
Kommentit
Lähetä kommentti